Kirjeitä Teille

Nyt se on siirretty. Tämä vuotava laiva on muuttanut. Kirjeitä Teille II löytyy linkin takaa. Päivittäkäähän linkkinne :)

Onpas ilo, että ihmisellä on sellaisia kavereita, jotka pitävät yhteyttä! Mä kun olen niin huono siinä.  Tänään töiden jälkeen puistoa mukavien ihmisten kera. Erityisen mukava on kaverin vajaan vuoden ikäinen epäilevän näköinen tyyppi, jonka heviörinä on hyvää vauhtia kehittymässä :)

Olen kaavaillut tämän blogin siirtämistä muualle, ja nyt on jo hyvä pohja kaverilinkkeineen toisella formaatilla, mutta hienosäätö odottaa sinne siirtymistä - ainaskin inspiraation verran ;)

Huomenaamulla suuntaan kohti kotikotia ja mummoksi tullutta äitiä sekä siskon pikkuista (jei!), sunnuntaina jatkan matkaa etelä-karjalaan kaverin mökille ja kotiin palajan maanantaina. Ah, kolmen päivän loma! 6 päivää töitä, 1 vapaa ja 4 töitä on ollut ihan tehokas väsyttäjä kera julkisivurempan.

Vapaapäivä on ollut leppoisa. Hyvä lounas ja illalla loistavan bändin pieni keikka. Äiti soitti keikan aikana. Pieni elämänihme on tullut sukuun. Sisko sai pojan iltakahdeksan aikaan. Itketti ja nauratti samaan aikaan. Suurella sydämellä toivotan pienen tervetulleeksi ja lausun ilmoille sanattoman toiveen, että olkoot elämänsä onnellinen ja täynnä rakkautta, poissa olkoot suvun rasitteet ja menneen maailman murheet!

"Pienenä koska synnyit sä aloitit itkuvirrellä vaeltaa tietä maailman ---
Nyt itku olkoon kaukana tän ystävämme majasta, kaikukoon ilo ylinnä..."

Hyperborealta.  

Luulin, että tänään olisi blogini nelivuotissynttäripäivä, kunnes etsin arkistosta ensimmäistä merkintääni. Merkintä olikin tehty 7. kesäkuuta, eikä 7. heinäkuuta. Blogini viettää siis tänään neljän vuoden ja yhden kuukauden merkkipäivää! Ensimmäisessä merkinnässä pohdiskelin blogini synnyn syitä:

" Syitä maanantai-illan luomisprosessiin?
Väljähtynyt aavistus sosiaalisuudesta suljettujen ovien takana on minulle toistaiseksi riittävää sosiaalisuutta. Omien mietelmien ja havaintojen kirjaaminen toisten ulottuville tuottaa pientä iloa ennen kuin sitä on tehnyt kappalettakaan."

Blogin pitämisen syyt eivät juurikaan ole muuttuneet viimeiseen neljään vuoteen. Joskaan en tänä heinäkuisena maananantaina tyytyisi enää väljähtyneeseen aavistukseen sosiaalisuudesta suljettujen ovien takana. Asiakastyön vastapainona kotona on kiva möllöttää puhumatta kellekään, mutta aikajoin kaipaan ehtaa face-to-face sosiaalisuutta. Sellaista kivaa on saanut kokea perjantaina puistossa töiden jälkeen ja eilen olusella opiskelukavereiden kanssa. Vuosipäivän kunniaksi pohdin blogin siirtämistä vuodatukseen, koska livejournal kökkii muutaman asian suhteen ikävästi (en esim. voi lisätä kymmentä linkkiä enempää tuohon oikealle sivun reunaan ilman lisämaksuja). Valitettavasti mun html-taidot ovat niin olemattomia, että pitäisi tyytyä valmiiseen blogipohjaan, joista molemmat kivat ovat jo lähipiirin käytössä. Niinpä niin kauan kun html-tuki ei tipahda taivaasta syliini, jatkan tavallisen elämäni kommentoimista täällä.

Viime viikot ovat pyörineet yhden asian ympärillä. Tämänpäiväinen hesarin Fingerpori kuvasi tunnelmia varsin hyvin :) Odotan suurella innolla, pelolla ja jännityksellä koska sisko tuplaantuu. Pieni siskonlapsi saapuu ihmettelemään tätä maallista maailmaa hetkenä tai päivänä minä tahansa - päätös syntymästä on tällä hetkellä alistettu pitkälti ammatti-ihmisten harkinnalle.

Nyt se sitten alkoi. Kaksi kuukautta kokopäiväistä rahantekoa ensin mukavassa, mutta pimeässä bunkkerissa, sitten toivon mukaan aurinkoisessa maalaismiljöössä. Keksi missä olen ja tule sanomaan hei :) Heti pian työputken jälkeen onkin aika siirtyä leikkimään melkein kokopäiväistä opiskelijaa. Syksyä ei onneksi tarvitse miettiä nyt kesällä kuin yhden etätehtävän verran (kuvitelkaa, tervetuloa opinahjoomme -kirjeen mukana tuli jo yksi etätehtävä!). Sillä välin kun monet kaverit reissaavat ulkomaailmassa, minua tapaa siis ihanaisesta kotikaupungista. Ja täytyy myöntää, että olen varsin rakastunut tähän kaupunkiin etenkin kesäisin. Puistot, aukiot, torit, meri - vähän kuin ulkomailla olisi! Ja ne kaikki kesäiset ihmiset huolimatta plussa-asteiden määrästä. Teoriani mukaan, kun on kerran päässyt tuppukylästä haistelemaan kaupungin kultturelleja tuulia, ei sinne hyttysten keskelle enää tahdo ;)

Viime viikonloppuna pieni sisko kävi kylässä tässä ihanaisessa kaupungissa. Kaupunki on varsin erilainen 14-vuotiaan enun silmin. Katsastettiin siskon kanssa monta sellaista pikkupuotia, joiden olemassaolosta en tiennytkään. Kadulla bongattiin erilaisten ihmisten kulkue, josta sisko oli uteliaan kiinnostunut "Täällä on niin paljon enemmän erinäköisiä ihmisiä, kuin kotikotona!". Illalla tehtiin sushia, katsottiin leffa ja uutta musiikkia JuuTubeesta. Viimeiseksi kyläyöksi vaihdettiin ison pikkuveljen kanssa vahtivuoroa ja veli pääsi hemmottelemaan pientä siskoa mm. huvipuistossa. Isoimpana siskona olin kateellinen kun veli keksikin pienelle siskolle kivempaa tekemistä kuin itse olin keksinyt, mutta aikani harmiteltua tajusin, että sisaruus nyt on ehkä vika mistä kannattaa kilpailla. On hassua ajatella, että pieni sisko oli alle kymmenen kun veli ja mä ollaan muutettu pois kotoa. 

Nyt takaisin sorvin ääreen. Sorvista valmistuu laminoituja lautanauhalautoja.

Tulin yliopistolle lukemaan huomista tenttiä varten ja piipahdin matkalla kaupassa ostamassa yhdet pohjalliset. Kaupassa oli menossa villiäkin villimpi alennusmyynti. Kaikki kesäiset kengät olivat alennuksessa ja hyllyille pukattiin vauhdilla uusia tuotteita. Ja arvatkaas! Ne uudet tuotteet oli niinku esmes talvisaapikkaita ja syysnilkkureita!?! Meniks multa jotain ohi? Esmes niinku kesä? Kai kesää on vielä jäljellä, vaikka ne kaupassa höttyilevätkin?

Juhannus oli ja meni. Oltiin kotikotona käymässä perjantaina miehen kanssa. Sateesta huolimatta grillattiin ja saunottiin - sitä tavanomaista, mitä kotikotona tulee aina tehtyä. Oli varsin mielyttävää nähdä norsunkokoiseksi äitynyttä pikkusiskoa ja muuta perhettä. Joku kumma siinä vain mättää. Nimittäin äidin luona vierailussa. Miten oman perheensä kanssa sinuiksi tuleminen voi viedä niin kauan aikaa - vai onko se jopa täysin mahdoton toive? Tätä ränttäystä voisi jatkaa loputtomiin, mutta tiedän sen kuitenkin lopulta kiertävän kehää ja päätyvän pohdintaan kelpaanko minä äidille. Joidenkin asioiden on ehkä ihan hyvä antaa välillä vain olla. Tuulettua, niin kuin muumipeikko pohti Taikatalvessa.

Juhannussunnuntaiaamuna suuntasimme ystävien luo juhannusbrunssille joka venähti pitkälle iltapäivään. Syöminen ja ystävät ovat riemukasta ohjelmaa sunnuntaiksi! Tuollaista konseptia voisi harkita jatkossakin :) Suurkiitos siis J:lle ja M:lle.

Alkanut viikko on puolestaan kulunut tiiviisti tenttimateriaalin parissa. Suoranaisesti jopa hirvittää miten huomisen tentin käy. Säännösten ulkoaopettelu ja oikkisdiskurssin ymmärtäminen ei tunnu olevan mun juttu :( Josko sitä taas kohta suuntaisi yliopistolle lukemaan muistiinpanojaan. Kotona kun tunnetusti on niin paljon kaikkea muuta kivaa aktiviteettia ;)

Joku muukin oli näköjään kyllästynyt Uusi perustuslakimme -tenttikirjan ääressä. Eduskunta ja presidentti kappaleen loppuun oli raapustettu presidentillisiä anagrammeja. Yrittäkääpä arvata kuka on Koo Viistomuna tai Jouhti U.I. Viskipaska?

Naamakirjan käyttö ajaa näköjään ihmisen kirjoittamaan toteavaan tyyliin myös blogissa ;)

Päivittäisen bussimatkani varrella eräässä kerrostalossa yhden asunnon ikkunassa vilkuttaa nalle aina tuuletuspäivinä ohikulkijoille. Kyllä. Sellainen vanhanaikainen teddy-karhu. Istuu avoimen ikkunan vieressä ikkunalaudalla toinen tassu iloisesti pystyssä  moikkaamassa ohikiitäjille. Nallen vilkutuspesti alkoi joskus keväällä  ja toivon mukaan jatkunee pitkään syksyyn, sillä nalle ilahduttaa mua suuresti :)

(Ja tähän loppuun voisi kerätä listan mikä ei ilahduta... vahvahajuvetiset tytöt  ihan vieressä luennolla, poran äänet, luentosalin storobovalon lailla välkkyvä loisteputki, piinaava niskahartiasärky, ensi viikon tentti, se miltä keho näyttää balettituntien kokovartalopeileissä. Plääh. Ajatellaan nallea sittenkin :)

Nyt ei ole saanut nukuttua. Joko unta on ollut liian vähän tai sitten olen heräillyt öisin. Tänä aamuna heräsin puoli kahdeksalta siihen, että julkisivuremontti eteni meidän olkkarin ja makkarin seinälle. Pakenin työn kautta yliopistolle lukemaan, mutta jummijammi - tekivät yliopiston lukupisteiden ulkopuolella myös remonttia ja pora raikasi sielläkin. Missähän ihmeessä sitä sais huomenna lukea lakia (arghargh!) ilman poran ääniä?

Istun luennolla. Ei  millään jaksaisi pysyä hereillä. Julkisoikeus vois potentiaalisesti olla ihan mielenkiintoista, mut nyt ei vaan satu olemaan. Tämäkin kesäkurssi on ihmeellinen kokoelma outoa porukkaa. Ilmeisesti nää muut on melkein kaikki avoimen puolelta tekemässä ehkä jotain sosiaalityön kokonaisuutta palkkatöidensä vuoksi. Joukkoon mahtuu myös yksi uskomattoman yksinkertainen jannu jatkuvine ja ärsyttävine moralisoivine kommentteineen. Sinnikkyydellä sano. Joskin tenttikirjojen kanssa saattaa tulla enemmänkin hoppu...

Tänään kun taivalsin Senaatintorin ohi luennolle, yksi ulkomainen äiti kommentoi pienelle tyttärelleen torille paraikaa rakennettavaa tapahtumaa ”thats very european...” Mikä siinä nyt niin eurooppalaista oli, jäi mietityttämään. En kehdannut kysyä ;)
Mistä tuli mieleeni, etten ole vieläkään saanut kirjoitettua ranskalaiselle kaverilleni, jolta tuli kirje ehkä jo kaksi kuukautta sitten. Kuulumisia voisi kertoa sinnekin suuntaan :)

Tänne suuntaan kerrottakoon, että jatkan tylsää opiskelijaelämääni syksyllä täällä.
Mikä kyllä taitaapi tarkoittaa ainakin kolmea asiaa, joista ensimmäinen on että yksi kolmasosaa isosta G:stä saa jäädä nukkumaan telkkarin taakse varmaan vuodeksi (ellen ole supermies ja pysty jatkamaan sitä pikkupätkissä jossain välissä X), toisekseen lomasta lienee turha haaveilla ennen joulua, ellei silloin pidä olla töissä ja kolmannekseen osa-aikatöissä putkutellaan menemään jos vain armas työpaikka sellaisia mulle sopivin ajoin tarjoaa.

Nyt keskittymistsemppaus. Huomenna lupaan opiskella vieläkin ahkerammin, ja tanssia ja venytellä ja tuparoida kavereilla :)

Lentokentillä ja junassa on samanlainen jännittävä ei-paikan tunne. Kun on lähdössä, tulossa, odottamassa - muttei vielä saapunut, perillä tai valmis. Keho pumppaa adrenaliinia silkasta innosta olla ei-missään ja kuitenkin jossain. Piipahdin tänään puolen tunnin ajan kentällä siskoa vastassa ja tunne valtasi mut jotenkin kokonaisvaltaisesti. Nieleskelin kyyneleitä, kun näin ihmisten tulevan, menevän, kohtaavan, halaavan ja poistuvan. En minä mitään elokuvien katharsis-kokemuksia tarvitse, menen vain jonnekin julkiseen paikkaan, jossa voin tarkkailla mikrokohtauksia ihmisyydestä ;)

Siskon odottamisen liikuttavuuteen liittyi yksi pienistä elämänihmeistä. Muutaman viikon, ehkä kuukauden päästä minusta tulee täti ensimmäistä kertaa elämässäni. Lienen enemmän salaa innoissani kuin sisko on julkisesti. Kuultuani ensi kerran raskaudesta yli puoli vuotta sitten olin toki varsin shokissa - miten ne nyt pärjää, oliko se suuniteltua, onkohan kaikki hyvin ja hui kamala miten nuorena (nuoruus on kyllä varsin suhteellinen käsite ja saa pohtimaan ketä ja minkä ikäistä muka saisi kutsua nuoreksi äidiksi? Tai vanhaksi äidiksi? Onko äitiydessä ylipäänsä nuoruutta tai vanhuutta?) se niitä lapsia... Hauduteltuani asiaa muutaman kuukauden olen ylpeä, suorastaan pollea! Sisko on aina halunnut lapsia ja on paljon äidillisempi kuin minusta ikinä voisi edes tulla. Rakastuminen, sitoutuminen ja päätös lisääntyä rakkaansa kanssa on ehkä rohkeimpia tekoja, joita ihminen voi tässä maailmassa tehdä. Ja se ettei anna normatiivisen - ehkä yhteiskunnallisesti jopa odotetun ja oletetun - elämänuran kahlita itseään, vaan tekee päätökset vastuullisesti yhdessä rakkaansa kanssa on ehkä vielä rohkeampaa. Siskoni lisäksi olen saanut ystäväpiirissäni ihailla tällaista rohkeutta. Huippujuttu, ettei koulutus, ura, naimisiinmeno, omakotitalo ja ydinperhe ole se Ainoa Oikea Järjestysvaihtoehto, vaikka jostain sosiaalipoliittisesta nurkkapöydästä niin saatettaisiinkin kuiskia! Jossain syvällä sisimmässä tätigeeni suunnittelee jo lastenvaate- ja lastenkirjashoppailua sekä yhteisiä hetkiä siskonlapsen kanssa. Hiukan sääli, on että sisko miehineen ei asu Suomessa, vaikka täällä synnyttelevätkin.

Olen huomannut, etten enää blogin lähestyessään neljättä olemassaolovuottaan kerro kaikkein tärkeimmistä, vaikeimmista tai ristiriitaisimmista asioista täällä. Jonkinsortin itsesensuuri kieltää kirjoittamasta mitään potentiaalisesti ketään loukkaavaa, vaikka jokin havainto tai tunne mulle itselleni olisi merkityksellinen. Netin ihmemaan ollessa varsin julkista riistaa on asia ehkä hyväkin, mutta toisinaan ei sitten vain ole mitään sanottavaa, kun sensuuri kieltää puhumasta itselleen tärkeistä teemoista, ettei kukaan vain loukkaannu. Yksi tällaisista teemoista nosti päätään taannoin.

Olen ihmetellyt mikä kumma juttu siinä on, että jos kertoo olevansa väsynyt, vähän stressaantunut tai mainitsee, että nyt muuten on mun elämässä menossa kohtuu rankka-aikatauluinen hetki, niin aina jostain kiljahtaa joku, että tsotsot, sulla mitään rankkaa ole ja voi kuules nyt mulla se vasta rankempaa onkin, ja kuule hehheh, ethän sä nyt rankkuudesta mitään, kun ethän sä oo ees niin ja niin montaa vuotta siellä ja tuolla ollu... Mikä ihme meitä vaivaa?
Eikös rankkuus ja stressi ole koettuja olotiloja? Ja eikös ne silloin ole ihan jokaisen itse määriteltävissä? Toinen jaksaa toisenlaista painetta enemmän, joku muu ehkä pärjää elämässään vaikkei tietäisi huomisesta mitään, kolmatta ei haittaa olla nukkumatta viikkoon, mutta sille neljännelle nämä saattavat tehdä elämästä sillä hetkellä vaikeaa, muttei ehkä ylitsepääsemätöntä. Ja ennen kaikkea miksi jaksamattomuus, väsymys tai stressi on asioita, joista pitää kilpailla kellä niitä nyt olikaan eniten? Hei ja haloo, johtuuko tämä jostain kummallisesta täydellistä jaksamista ja suorittamista ihannoivasta ilmapiiristä? Onko olemassa joku määritelty ja mitattu taso, jonka ylittämisen jälkeen saa sanoa olevansa väsynyt? Eikös tällaisten tasojen ylläpitäminen ole yksi syy siihen, että pieni ihminen tuntee itsensä huonoksi, kun ei pysty samaan kuin joku muu joskus pystyi? Ettei ihminen muka olisi ansaitusti olemassa ilman väsyä ja stressiä?
Jos näin on, niin jonkinlaiset stressaavan elämäntavan ihannoinnin kaatajaiset vois pistää pystyyn :)

Teemana edelleen Wagnerin tietynasteinen arjen tympiminen. Juhlat kun vaan ovat niin kivoja :) Paraikaa on meneillään kesän ehkä rankin viikko. Kuusi päivää töitä ja kolmena iltana luento klo 16.30-19. Rankkuudeksi voinemme laskea myös eilisen töiden ja luennon jälkeisen kesän ekan balettitunnin uudella opettajalla. Reidet huutavat hallelujaa tänään. Opettaja oli varsin vinkeä ja veikkaan, että saatan pitää hänen tyylistään vaikka eilen en ollut varma itkeäkö vaiko nauraa. Ainakin kunto kasvaa ja perusliikkeet menevät toivottavasti puhtaina konkreettiseen lihasmuistiin.

Töitä sen sijaan ei ainakaan näin arkena voi laskea kovin rankaksi. Pääosin päivät ovat kuluneet turhankin leppoisan hitaasti, kun mitään ihmeellistä akuuttia tekemistä ei oikein ole. Taidan kyllä enemmän liputtaa pienen stressin kuin totaalisen lötköpötköilyn puolesta töissä. Loppukuu onkin sitten aikataulunsa puolesta rauhallisempi, mikä tarkoittaa sitä, että pitäisi oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni ja lukaista muutama opintoihin liittyvä kirja ennen isompia viikkotuntityömääriä heinäkuussa. Motivaatio opiskelujen suhteen on vain ollut vähän vähissä.

Motivaatiota yksin tenttikirjojen ääressä pukertamiseen ei ehkä paranna se, että olen tässä tuuletellut muutaman päivän sitä miten siistiä voikaan olla, että meillä on miehen kanssa ensimmäisen kerran ehkä neljään vuoteen kesällä yhteisiä vapaapäiviä. Kuvitelkaa! Ainakin kerran viikossa näen asuinkumppanini, ilman, että jommankumman meistä pitää sännätä ihan jo kohta töihin menevään bussiin. Ja kaksi kertaa kuussa meillä on kaksi peräkkäistä yhteistä vapaata!! Ehkä tänä kesänä ei tarvitse kiukutella siitä, ettei koskaan ehdi kommunikoida kumpi pesee kissan hiekkalaatikon, kuka käy kaupassa tahi olla mustasukkainen aikaavieville harrastusmenoille ainoina satunnaisina yhteisinä vapaahetkinä. Olen aina pitänyt itseäni ennemmin ura- kuin ihmissuhdeihmisenä, mutta muutamien männävuosien kokemus sanoo, että yhteinen aika on oikeasti kultaakin kalliimpaa.
Ja taas voi olla uudestaan ihan pikkuisen rakastunut. Kesä on kumma juttu ;)

...tämä :) Ei mua oikeasti tymmi niin paljon, elämä matelee niin kuin aina ennenkin arjen -työn ja opiskelun-  tasolla. 

Kuluva viikko täyttyy yllättäen ja kalenteri kertoo ensi viikollakin olevan paljon töitä ja iltaluentoja. Rahantuloa ei siis voi estää ;) Muutoin ihan tosi yllättäen saapuva kesäkuu näyttää töiden suhteen vähän tyhjemmältä, mikä sinällään voi olla voitto, kun julkisoikeuden tenttiin pitäisi oikeasti lukea hallinto-oikeutta ja perustuslakia. Gradusemma ei ole liikehtinyt mihinkään suuntaan kuukauteen. Koen jonkinlaista suurenmoisa kyllästymistä koko asian suhteen. Toisaalta olen sellaisessa välivaiheessa, jossa tekeminen on enemmän aikaa vievää, eikä sirpaleisista tunneista ole iloa työn suhteen. En ole uskaltanut kommunikoida työn tilasta tai mahdollisesta gradukirjatentistä proffan kanssa lainkaan :/ Poissa silmistä, poissa mielestä. Nyt keskityn kesäkurssiin ja osa-aikatöihin.

Opiskelujen sijaan olen parin päivän ajan painiskellut uusvanhan puhelimeni multimediatekniikan kanssa. Sain taannoin kuvaviestin, jota puhelimeni ei halunnut avata, vaikka sen pitäisi osata se tehdä. Testailtuani luuria, se ei myöskään suostunut lähettämään multimediaa, joten kipitin puhelinkauppaan olemaan tyhmä. Tulos oli se, että mun liittymässä oli joku härö, jonka elisan tyypit korjasi ja ilmoitti siitä tekstarilla tänä aamuna. Vähän kyllä kaupan täti naureskeli nähdessään radiolinjan aikaisen sim-korttini - uusiiko ne muut muka sim-korttejaan usein? Nyt siis pitäisi tämänkin yhteiskuntatieteilijä-humanistin tekniikka tukea hienoja multimediaviestejä :) Joskaan testiyksilö ei ole ilmoittanut saiko testiviestissä kuvaa vai ei. Sellaisia ne miehet on. Jos vielä oppis macinsä kuvaohjelmaa käyttämään, niin toistaitoisuus tekniikan suhteen ois pois.

Aamubussissa päiväkotilapsen suusta kuultua, kun poliisisetä pysäytti auton tien varteen puhalluttaakseen kuskin "Hei ope, toi poliisi on pysäyttänyt auton viattomalle paikkalle... "

Naamakirja kertoo jo kolmen yläastekaverin menneen virkaopeiksi vanhalle yläasteelleemme. Työvuorolistassa kesäkuulle oli vähänlaisesti tunteja. Eikä mies vieläkään tiedä minkälaisella työrytmillä tekee töitä ensi sunnuntaista eteenpäin. Enkä mä ole koskenut gradukirjoihin sitten gradusemman palauttamisen eli kuukauteen.

miten voi olla ihmeellinen
ja tulla siksi joka on
jos on neuvolasta lähtien ollut
lapsparka
ja minusta voisi olla mukavaa olla minä
kun on aina pitänyt olla
parempi kuin sinä
saada isona peter
franzen tai nyman
ja kaksi kaunista lasta
jotka puhuvat syntyessään kirjakieltä
eivätkä ikinä liho
amen

kertoo keski-ikäinen kirjailijatäti.

Pietarissa oli oikein mukavaa, mutta omaa sänkyä, tempur-tyynyä ja kotisuihkua ei vain voita mikään. Ainejärjestön Pietarin reissu sujui kaikin puolin varsin mallikkaasti, vaikka minä tällaisena individualistisena maantiekiitäjänä vihaankin ryhmämatkojen massahitautta. Matkamuodollisuudet - bussimatkat, rajatarkastukset, hostellihommat, matkaa edeltävien asiakirjojen hoitaminen jne. - sujuivat niin kivuttomasti, että ainejärjestön tehonaisille voisi suositella matkatoimistouraa ;)

Loistava seura, unenpuute, vodka, euroviisut, pelmenit ja blinit sekä keväisen kaunis Pietari olivat yhdistelmänä hysteerisen hauska. Kolmen päivän piskuinen loma, josta yksi yö kulutettiin bussissa välillä Helsinki-Pietari, tuntui todellista pidemmältä ja ihan oikealta lomalta. Tänään on ollut haasteellista orientoitua alkavaan työviikkoon ja arkeen. Arki on koittanut lähinnä siivoamisen ja pyykin pesun merkeissä. Tentti- tahi gradukirjoihin en ole vieläkään koskenut.

Pietari itsessään oli paljon siistimpi kaupunki monella tapaa kuin olin ehkä odottanut. Pietarin yleisilme keskusta alueella (lähiöt ja esikaupunki jäivät tällä reissulla näkemättä) oli yllättävän yhtenäinen ja kertoi omaa suuruudenhullua tarinaansa keisarin kaupungin rakentamisesta soiselle alueelle. Pohjoisen venetsiana tunnetussa kaupungissa puistot olivat ihmeellisen hyvin hoidettuja. Roskia tahi metsien miehiä ei näkynyt, ja puistot oli aidattu tiukasti. Ehkä jopa ylikontrolloidusta tilasta huolimatta tykkäsin kaupungin monista puistoista, joista Kesäpalatsin puisto valkoisine patsaineen oli ehkä ällistävin.




Myös monet kanavat ja suuri Neva tekivät vaikutuksen. Puhumattakaan horisontissa siintävistä monista kultaisista kupoleista



Matka oli hieman liian lyhyt, jotta olisi ehtinyt tai jaksanut juosta monissa museoissa. Kuriositeettikabinetin ja etnografisen osaston kattava Kunstkamera katsastettiin kuitenkin kimpassa.



Vaikka kaupunki muutoin oli oikein miellyttävä, niin suuren määrän autoja ja katupölyä olisi voinut jättää kokematta. Olen koko päivän kaivellut allergisesta nenästäni varsinaisia Pietarin tuliaisia ;)



Yhtenä Pietarin tuliaisena päässä on myös soinut erinäinen von Trappin laulavan perheen lanseeraama matkalaulu iloisesta pelmenistä...




M & M ehtivät myös laittaa omat kuvalliset matkakertomuksena. Täydentäkööt ne tarinat tätä vajavaista matkakertomusta. Matkoilla koettuja monia tunteita, makuja, hajuja, ohimeneviä oivalluksia ja fiiliksiä on toisinaan äärimmäisen haasteellista yrittää kertoa sanoin tai kuvin. Yksityiskohtaisempia tarinoita tarjoillaan vaikka joskus tuopin ääressä :)

Matkamme ei ollut pienelle kissalaisellemme yhtä riemuisa kokemus. Hyvässä hoidossa oli kissan mielestä ilmeisen jännittävää ja kissa taisikin viettää suurimman osan ajasta T:n sohvan takana. Oli se kuulemma ihan viimeisinä päivinä varovasti lähestynyt puskien ja kehräten, mutta säikähtänyt jokaista ulkoa tulevaa räsähdystä. Löytökissalaisemme on hassu sekoitus suunnatonta uteliaisuutta ja älyttömän isoa epäluottamusta ja arkuutta. Kotiin tullessa otus osoitti varsin villiä kotikiintymystä. Ennen kuin olin ehtinyt avata kissan kantokopan ovea, kissa oli ehtinyt tunkea molemmat etutassunsa oven rakosista ulos ja järsi hampaillaan ovea ja ynisi innoissaan. Kun ovi oli saatu auki, otus käveli häntä pörhöllään innosta täristen ympäri asuntoa ja tarkisti, että valtakunnassa oli kaikki hyvin. Äärimmäisen sympaattista, että eläin on parissa vuodessa oppinut luottamaan, että tämä on sen oma koti, missä ei ole mitään pelottavaa lukuunottamatta satunnaisia epäilyttäviä ;) bilevieraita.

Matkasta ovat siis selvinneet niin pelmenit, kissalainen, kuin Kirjeiden kirjoittaja ja tämän puolisko aivoineen maksoineen.

P.S.

Edellinen postaukseni lienee muuten ainoa, joka on aiheuttanut valtaisan kommenttivyöryn. Pitäisiköhän perustaa Pienet vihaiset naiset arkkitehtejä vastaan -liikkeen rinnalle Kiukkuiset oikean kokoisen naiset vaatesuunnittelijoita vastaan -kansanliike?
Toteutin uhkauksen korottaa ostamieni housujen vyötäröä ei vatsan, vaan takaliston kohdalta. Tässä kuvatodisteita :)

Vanhat lempifarmarini alkavat olla varsin kulunutta kamaa. Tarvitsen uudet, joten kahlasin tässä päivänä parina kaikki jotenkin kuten siedettäviä farmareita myyvät keskustan liikkeet läpi. Yhtä asiaa tässä vain ihmettelen, että kenelle niitä farkkuja oikein tehdään!?!

Jos housut olivat sopivat reidestä, ne mahtuivat päälle avaamatta vetskaria ja nappia ja olisin huoletta voinut tulla raskaaksi ostamatta erillisiä mammahousuja. Jos vyötärölinja oli sopiva, soivat ja kiristivät farkut aivan mahottomasti reisistä - mikäli nousivat sulosääriäni edes polvea pidemmälle. Tällä hetkellä muodissa näkyy olevan vaaleat värit ja hyvin hyvin slimfit-farkut. Muunlaisia ei sitten kaupungista löydykään ellei lompsi jonnekin tätiosastolle. Järkytyksekseni joidenkin slimfit-mallien normaalikokoani isompi koko oli liian pieni polvilumpioiden kohdalta tai mikä vielä riemukkaampaa, pohkeeni eivät mahtuneet niihin. Jos housujen vyötärö on matala, tarkoittaa se sitä, että persvako vilkkaa, eikä takaliston kohdan kankaasta ole paljoa iloa peittelemään niitä intiimeimpiä alueita. Jos vyötärölinjan sanottiin housujen lapussa olevan normaali tai korkea, pusersivat ne korsetin tavoin makkarat lähemmäs rintoja kuin vatsaa. Sellaisia oikeasti normaaleja vyötärönkorkeuksia (jossain lantioluita ylempänä, mutta kylkiluita alempana) oli jotakuinkin ei yksissäkään sovittamissani housuissa. Ja sitten ne värit! Haaleankukertavaa ysärisinistä, tumman harmaata, mustaa ja ihan siedettävää normaalia farkunsinistä, mutta mitä ihmeellisimmin pesuin ja kulutuksin.

Oiskohan liikaa vaadittu saada tummahkot yksiväriset siniset, vyötäröstä ja lantiosta napakasti, mutta mukavantuntuisesti istuvat housut, jotka istuessakin peittävät persuksen, joissa on ihan vähän lycraa puuvillan seassa (ihan vähän ei tarkoita 5%!) ja joiden lahkeet istuvat nätisti reisistä (versio makkarankuoren ja pussihousun väliltä) ja jotka ovat lahkeista alhaalta sen verran leveät että veri kiertää pohkeissa, eikä lahje rullaa kengänpäälle. Levenevät lahkeet ovat sinällään jees, mutta lyhyillä säärillä tosi lepattavat lahkeet ovat vähän hassut.

Tullen tulokseen, johon niin moni muukin nainen ennen minua, kehoni on vain vääränlainen. Ostin kuitenkin yhdet uudet kohtuuhintaiset komrpomissihousut, koska housutta kulkeminen tuntuisi vähän ikävältä. Harkitsen vakaasti tekeväni näihin uusiin housuihin takaliston puolelle sellaisen resorisen vyötärönkorotusosan, joka normaalisti on äitiyshousuissa mahan kohdalla ;)

Kiivaan farkkujen metsästämisen ohessa olen sairastanut flunssaa, joka alkoi lievällä kurkkukivulla ja armottomalla niistämisellä, huipentui pihisevään ja raakkuvan ääneen ja jonka loppusuoralla suoritamme jälleen armotonta niistämistä. Flunssasta olisi siistiä päästä eroon ennen loppuviikkoa, jolloin suuntaamme miehen kanssa vanhan ainejärjestön minireissulle Pietariin. Ensi viikon vietämmekin sitten kissan kanssa varsinaista tyttöin viikkoa (tee- ja punaviini-iltoja järjestetään toiveesta :) miehen suunnatessa ansaitulle lomalle vanhan työkaverinsa kanssa, kun miehen alkuperäinen matkaseura joutui perumaan suunnitellun reissun ikävien perhesyiden takia. Olisihan Pietarin kolmen päivän reissua pidempi loma kelvannut minullekin, mutta koska reissasin rahojani maaliskuussa Brysseliin ja menin ilmoittautumaan toukokuuksi kesäkurssille, niin reaaliset mahdollisuudet ovat vähän heikot just nyt.

Viime aikoina on tullut huomattua miten vahvasti yhteisen kunnollisen ajan puute voi turmioida ihmissuhdetta. Kahden opiskelijan ja kulttuurialan osa-aikatyöläisen aikataulujen (lue: töitä+opiskelua ma-su klo 9-21 välisenä aikana epäsäännöllisesti) yhteensovittaminen ei aina suju kuin tanssi. Pidän peukkuja, että miehen joustamattomana tunnettu työnantaja armahtaa ja hän saa kesän vapaapäivänsä vaihdettua joiksikin muiksi kuin ehdotetuiksi keskiviikoiksi ja torstaiksi. Muutoin meillä ei tänäkään kesänä ole kolmeen kuukauteen yhtään yhteistä vapaapäivää. Tätä suhdekukkasta pitää kastella riittävästi, vaikka arki sujuisikin. Koskakohan sitä joutaisi kastelemaan niitä toisinaan vähän unohtuvia ystävyyden kukkasia?

Sain kun sainkin esseen (tein neljä sivua eli 600 sanaa vähemmän kuin piti) ja luentopäiväkirjan palautettua eilen vain muutamia päiviä myöhässä. Nyt peukut pystyyn, että teksti, jolla ei vain ole mitään sanottavaa, menee läpi. Keho renkkuilee siihen malliin, että pieni hengäshdystauko tekee hyvää. Olen onnistunut saamaan jostain nurkan takaa flunssan, jossa hengittäminen sattuu kurkkuun.

Tänään nukuin pitkään ja ajattelin suoriutua kaupunkiin hiukan ennen julkisoikeuden kesäkurssin alkamista, jotta ehdin vähän shoppailla. Ostoslistalla on englanninkielinen pullakirja (kaikkea sitä ;) siskon irlantilaisille naapureille Belgiaan lähetettäväksi sekä valtaisa haave uusien farkkujen löytymisestä. Viimeinen tosin saattaa päätyä itkuun ja hammastenkiristelyyn pukukopeissa kera farmareiden, jotka on tehty pyllyttömille ja reidettömille pitkäjaloille. Mikähän siinäkin on, ettei tämä keho istu juuri minkään farmarien sisään?

Ajattelin kirjoittaa kuulumisiani viime viikoilta, mutta nyt kun istun tässä koneen ääressä, en vain yksinkertaisesti muista mitä olen tehnyt, kokenut ja ajatellut viime viikkoina. Pitäisiköhän oikein kaivaa kalenteri esiin, että muistaisi eläneensä?

Maanantai 12.5. klo 17
Lukupiiri itäisessä hengessä Neuvostokirjallisuudesta: vanhojen opiskelutovereiden kanssa oli miellyttävä keskustella elämänmenosta, kiireen tunteesta, yhteiskunnasta, ihmisen suhteesta ruokaan ja erilaisista kahvittelukulttuureista. Emme siis tälläkään kertaa puhuneet niin paljoa kirjoista kuin kaikesta muusta ajatuksissa olevasta.




Sunnuntai 11.5.
Äitienpäivä kului töissä. Soitin töiden jälkeen mummolle äitienpäiväonnittelut, sillä äidille muistin laittaa kortin, mutta mummolle en. Puhelu kesti sen vajaan tunnin, mitä puhelut mummon kanssa aina kestävät. Mummo on minulle tärkeä henkilö, jonka kanssa on ihan kivakin keskustella - mikäli saa suunvuoron ;)

Lauantai 10.5.
Olin aivan kuollut töissä ja työpäivän jälkeen. Pyöräilin kauniissa kesäillassa kaverin synttärijuhliin, jotka paljastuivat grillikemuiksi hiekkalaatikon reunalla. Istuin, söin ja juttelin. Rentouduin ja nautin vielä seuraavana päivänä käymistäni sananvaihdoista.

Tämän pidemmälle ei ihminen kykene muistamaan ilman kalenteria.
Jossain päivien 5.5.-9.5. välillä koin valtaisaa museoväsymystä. Kun työ, kaverit ja opinnäyte pyörivät yhden asian ympärillä, niin hienoinen yliannostuneisuus alkaa olla turhan lähellä. Samanlaisia fiiliksiä koin joskus niihin aikoihin kun aloitin kansatieteen opinnot ja hengailin historianelävöitysporukassa. Liikaa esineellinen ja tapahistoria on vain - no - liikaa? Toissapäiväiset opastusrupeamat töissä puolestaan muistuttivat miksi oikeastaan pidänkään työstäni. Ehkä töissä on vain ollut viime aikoina niin paljon kaikkea muuta kuin varsinaista opastyötä, että olen ollut vähän museoväsynyt.

Tulevana sunnuntaina on muuten oiva tilaisuus museoväsyttää itseään valtakunnan monissa museoissa. Kansainvälinen museopäivä tarjoaa kaikenlaista kivaa kansalaisille. Moneen museoon on esimerkiksi ilmainen sisäänpääsy. Museoliiton masinoima kampanjan  motto on, että museo tekee hyvää. Tule sinäkin pidentämään elinikää ja ehkäisemään muistihäiriöitä (tai saamaan aivokramppeja liiallisesta tiedonmäärästä) museoon :)

Huh. Luulin, että tällä viikolla olisi saanut kevään opiskeluhommat putkeen, mutta ei, saattavat jäädä roikkumaan vielä ensi viikolle. En millään ehdi saada luentopäiväkirjaa ja toistaiseksi aloittamatonta esseetä valmiiksi huomisaamuksi. Ensi viikon torstaina alkaisikin sitten passelisti avoimen kesäkurssi ja jossain vaiheessa voisi sopia proffan kanssa gradukirjatentistä, jonka toki ajattelin tehdä jo keväämmällä.

Eilen töissä vanhemman puoleinen setä tituleerasi minua nurkkasalvosekspertiksi - luulen, että titteli oli ehkä hieman liioiteltu. Ensi maanantaina puolestaan kirjeiden kirjoittajan voi työtoverin kera bongata julkiselta paikalta hassuista vaatteista jakamassa esitteitä. Kaikenlaista sitä on töikseen viime aikoina tehnyt monenmoisen oikoluvun ja lippulappusten kolmella kielellä kirjoittamisen lisäksi.

Nyt väsyttäisi armottomasti. Josko sitä aamulla tekisi luentopäiväkirjaa (ja kävisi palauttamassa sen) ennen seminaaria ja tyttöjen kanssa kahvittelua.

Olen tullut tulokseen, että aurinko vaikuttaa minuun sietämättömän paljon. Koko talven nuokun masennuksen ja väsymyksen välimaastossa ja nyt en millään meinaisi pysyä housuissani. Aamuisin herään ilman herätyskelloa ja päivä käynnistyisi kyllä ilman kahviakin. Vaan mitään järkevää ei saa aikaiseksi! Pyörin ympyrää ja pelkään, että kesä menee ohi töissä tai oppikirjan ääressä istuessa - ihan niin kuin joka kesä tätäkin ennen. Pidän suunnattomasti kevään ja kesän lisäksi myös alkusyksystä, kirpeistä päivistä ja auringosta, mutta haluaisin paeta tulevaa pimeää. Fiilis on samanlainen kuin muinaisen Ankronikan alkutunnarikuvissa, jossa Roope-setä juoksee karkuun altaan sortuvaa tiililattiaa.
Esseestä ja luentopäiväkirjasta ei meinaa tulla mitään. Tuijotan ulos haltioissani, sillä nyt on kesä, eikä pimeän tuloa tarvitse pelätä hetkeen.