sisatto (![[info]](http://p-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif){kind=small} sisatto) wrote,@ 2005-02-04 19:54:00 |
|
Tärkeitä päätöksiä odotellessa
Tärin tässä päätöstä, lähtisinkö kaljalle kaupunkiin vai en. Kello on jo liki 20, ehkä tunnin voin vielä ihmetellä, sitten pitää kyllä jo päättää.
Aika yllätyksettömästi tänään on ollut halolla päähän -kankkunen eilisen mafian jäljiltä. Päänsärky ja muut ankarat krapulaoireet menivät onneksi ohi kohta noustuani, mutta olo on kokonaisvaltaisesti hutera. Sydän hakkaa ja väsyttää.
Onneksi ei tarvinnut tehdä tänään oikeastaan mitään muuta kuin käydä kaupassa ja kirjastossa. Sain eilen viikon kaikki työt tehtyä, joten oli taas mahdollista luppoilla perjantai. Ilta meni rattoisasti mafiassa. Saimme pidettyä vihdoin ainakin kahdesti lykätyn Flash Gordon -piirinkin. Katsotaan saisinko kirjoitettua piiristä raportin Babek Nabeliin hieman samaan tapaan kuin Jet-Ace Logan -lukupiirimme aikoihin. Voi kyllä olla liikaa vaadittua.
Urkin pubissa oli eilen loppuillasta huvittavia urpoja, jotka halusivat vääntää kättä Hiltusen kanssa. Sitten kun yksi kavereista hävisi Hiltuselle, hän alkoi uhota että olemme nynnyjä, jotka eivät koskaan edes käyneet Lepakolla. En tajua, mistä sälli sai päähänsä että tämä olisi jonkinlainen solvaus, etenkin kun pöydässä kaikki minua lukuunottamatta olivat vanhoja Lepakon-kävijöitä. Ja jos rock-kredibiliteettiä piti etsiä, olihan meillä pöydässä itse Hauta Blommila, joka nyt sentään oli perustamassa Rockradiota vuonna 1980. Uhoaja ei ollut väkivaltainen, joten hänen mesoamisensa oli yksinkertaisesti huvittavaa.
Urkin sulkeuduttua lähdimme taas jonkinlaisella kootut espoolaiset -kokoonpanolla seikkailemaan kohti kotia.
Minun piti jatkaa keskiviikkoisesta ajan rajallisuus -teemasta. Jäin miettimään sitä vielä – yleensä ajatteluni tuntuu tapahtuvan pätkissä; välillä en ajattele, vaan katson Buffya – ja lisäksi Toimittajakollega kommentoi kirjoitustani.
Olisi kiinnostava tietää, kokevatko lapsettomat ikäiseni ajan rajallisuuden samoin kuin minä. Aikani nimittäin muuttui rajalliseksi täsmälleen silloin kun Lauri syntyi reilut 12 vuotta sitten. Jossain vanhassa vauvalehdessä, jota luin kun olin suht tuore isä, sanottiin että lapsi muuttaa ajan (pariskunnalle) kauppatavaraksi, kalliiksi hyödykkeeksi. Se tuntui silloin hyvin todelta ja niinhän se on. Omille tekemisilleen on katsottava kalenterista vaivalla joku lokero kaiken kodinhoidon ja vaipanvaihdon välistä. Ajan tekee rajalliseksi periaatteessa se, että tekemistä tulee lapsen myötä niin paljon, mutta liittyy siihen muutakin. Vastuu tuo jonkinlaisen henkisen muutoksen: enää aikaan ei voi suhtautua "kaikki vaihtoehdot avoinna" -tavalla. Lapsi luo rajoitteita, pitää olla suunnitelmallinen ja määrätietoinen saadakseen mitään tehtyä. Muistan kuinka opiskelu muuttui epämääräisestä elämän sivuprojektista kallisarvoiseksi omaksi harrastuksesi, jota saattoi harjoittaa kaksi tuntia päivässä kun poika oli päiväunilla. Ei todellakaan tullut aikailtua tenttikirjojen avaamisessa.
Ajan niukkuuden tunne jää päälle, vaikka vauva-ajan rankimmat vuodet ovat pian ohi. Mutta kyllä sitä tekemistä riittää, vaikka kouluikäisten kanssa on jo helpompaa. Viime tai toissavuonna minulla taisi olla ensimmäistä kertaa Laurin syntymän jälkeen sellainen "mitähän oikein tekisin" -tunne jonain laiskana lauantai-iltapäivänä – tämä taisi tapahtua sellaiseen aikaan, kun exä oli lasten kanssa viikon lomalla jossain. Tuollainen "ei oo mitään tekemistä" tai "mikään ei oikein huvita, kun ei osaa päättää mitä tekisi" -tunne tuntui olevan päällimmäinen mielentila joskus teininä ja ehkä vielä parinkympin korvilla. Siihen viattomuuteen ei ole enää paluuta.
Erottuani minulla on ollut aikaa itselleni isompina lokeroina, mutta paine käyttää se tehokkaasti ja parhaalla mahdollisella tavalla on kova. Siksi nytkin pohdin baariin lähtemistä, vaikka olo on vieläkin krapulaisehko. Seuraavaan vapaaseen perjantaihin voi olla 3-4 viikkoa.
Luulen että joskus 20-30 -vuotiaana jokainen tajuaa että kaikkia niitä asioita, joita elämässään haluaisi tehdä, ei tule tekemään. Nyt liki 36-vuotiaana olen paljon miettinyt, tulenko vielä tekemään joitain suunnittelemiani asioita, vai jäävätkö ne kokonaan. Joukossa on sekä asioita joita olen suunnitellut koko aikuisikäni (kirjoitanko romaanin? teenkö väikkärin?) että asioita, joita olen jo tehnyt (tulenko vielä joskus seurustelemaan? Perustanko vielä toisen perheen?). Etenkin perheen perustamisasioissa alkaa raja tulla vastaan. En usko että kauhean paljon yli 40-vuotiaana enää jaksaisi sitä rumbaa. Onhan niitä tietysti 50-vuotiaita äijiä, jotka perustavat perheen 20-vuotiaan mimmin kanssa, mutta olenkohan sitä tyyppiä? Vaikea kuvitella, että minulla kävisi flaksi jotenkin paremmin 50-vuotiaana kuin nyt 35-vuotiaana.
Tärin tässä päätöstä, lähtisinkö kaljalle kaupunkiin vai en. Kello on jo liki 20, ehkä tunnin voin vielä ihmetellä, sitten pitää kyllä jo päättää.
Aika yllätyksettömästi tänään on ollut halolla päähän -kankkunen eilisen mafian jäljiltä. Päänsärky ja muut ankarat krapulaoireet menivät onneksi ohi kohta noustuani, mutta olo on kokonaisvaltaisesti hutera. Sydän hakkaa ja väsyttää.
Onneksi ei tarvinnut tehdä tänään oikeastaan mitään muuta kuin käydä kaupassa ja kirjastossa. Sain eilen viikon kaikki työt tehtyä, joten oli taas mahdollista luppoilla perjantai. Ilta meni rattoisasti mafiassa. Saimme pidettyä vihdoin ainakin kahdesti lykätyn Flash Gordon -piirinkin. Katsotaan saisinko kirjoitettua piiristä raportin Babek Nabeliin hieman samaan tapaan kuin Jet-Ace Logan -lukupiirimme aikoihin. Voi kyllä olla liikaa vaadittua.
Urkin pubissa oli eilen loppuillasta huvittavia urpoja, jotka halusivat vääntää kättä Hiltusen kanssa. Sitten kun yksi kavereista hävisi Hiltuselle, hän alkoi uhota että olemme nynnyjä, jotka eivät koskaan edes käyneet Lepakolla. En tajua, mistä sälli sai päähänsä että tämä olisi jonkinlainen solvaus, etenkin kun pöydässä kaikki minua lukuunottamatta olivat vanhoja Lepakon-kävijöitä. Ja jos rock-kredibiliteettiä piti etsiä, olihan meillä pöydässä itse Hauta Blommila, joka nyt sentään oli perustamassa Rockradiota vuonna 1980. Uhoaja ei ollut väkivaltainen, joten hänen mesoamisensa oli yksinkertaisesti huvittavaa.
Urkin sulkeuduttua lähdimme taas jonkinlaisella kootut espoolaiset -kokoonpanolla seikkailemaan kohti kotia.
Minun piti jatkaa keskiviikkoisesta ajan rajallisuus -teemasta. Jäin miettimään sitä vielä – yleensä ajatteluni tuntuu tapahtuvan pätkissä; välillä en ajattele, vaan katson Buffya – ja lisäksi Toimittajakollega kommentoi kirjoitustani.
Olisi kiinnostava tietää, kokevatko lapsettomat ikäiseni ajan rajallisuuden samoin kuin minä. Aikani nimittäin muuttui rajalliseksi täsmälleen silloin kun Lauri syntyi reilut 12 vuotta sitten. Jossain vanhassa vauvalehdessä, jota luin kun olin suht tuore isä, sanottiin että lapsi muuttaa ajan (pariskunnalle) kauppatavaraksi, kalliiksi hyödykkeeksi. Se tuntui silloin hyvin todelta ja niinhän se on. Omille tekemisilleen on katsottava kalenterista vaivalla joku lokero kaiken kodinhoidon ja vaipanvaihdon välistä. Ajan tekee rajalliseksi periaatteessa se, että tekemistä tulee lapsen myötä niin paljon, mutta liittyy siihen muutakin. Vastuu tuo jonkinlaisen henkisen muutoksen: enää aikaan ei voi suhtautua "kaikki vaihtoehdot avoinna" -tavalla. Lapsi luo rajoitteita, pitää olla suunnitelmallinen ja määrätietoinen saadakseen mitään tehtyä. Muistan kuinka opiskelu muuttui epämääräisestä elämän sivuprojektista kallisarvoiseksi omaksi harrastuksesi, jota saattoi harjoittaa kaksi tuntia päivässä kun poika oli päiväunilla. Ei todellakaan tullut aikailtua tenttikirjojen avaamisessa.
Ajan niukkuuden tunne jää päälle, vaikka vauva-ajan rankimmat vuodet ovat pian ohi. Mutta kyllä sitä tekemistä riittää, vaikka kouluikäisten kanssa on jo helpompaa. Viime tai toissavuonna minulla taisi olla ensimmäistä kertaa Laurin syntymän jälkeen sellainen "mitähän oikein tekisin" -tunne jonain laiskana lauantai-iltapäivänä – tämä taisi tapahtua sellaiseen aikaan, kun exä oli lasten kanssa viikon lomalla jossain. Tuollainen "ei oo mitään tekemistä" tai "mikään ei oikein huvita, kun ei osaa päättää mitä tekisi" -tunne tuntui olevan päällimmäinen mielentila joskus teininä ja ehkä vielä parinkympin korvilla. Siihen viattomuuteen ei ole enää paluuta.
Erottuani minulla on ollut aikaa itselleni isompina lokeroina, mutta paine käyttää se tehokkaasti ja parhaalla mahdollisella tavalla on kova. Siksi nytkin pohdin baariin lähtemistä, vaikka olo on vieläkin krapulaisehko. Seuraavaan vapaaseen perjantaihin voi olla 3-4 viikkoa.
Luulen että joskus 20-30 -vuotiaana jokainen tajuaa että kaikkia niitä asioita, joita elämässään haluaisi tehdä, ei tule tekemään. Nyt liki 36-vuotiaana olen paljon miettinyt, tulenko vielä tekemään joitain suunnittelemiani asioita, vai jäävätkö ne kokonaan. Joukossa on sekä asioita joita olen suunnitellut koko aikuisikäni (kirjoitanko romaanin? teenkö väikkärin?) että asioita, joita olen jo tehnyt (tulenko vielä joskus seurustelemaan? Perustanko vielä toisen perheen?). Etenkin perheen perustamisasioissa alkaa raja tulla vastaan. En usko että kauhean paljon yli 40-vuotiaana enää jaksaisi sitä rumbaa. Onhan niitä tietysti 50-vuotiaita äijiä, jotka perustavat perheen 20-vuotiaan mimmin kanssa, mutta olenkohan sitä tyyppiä? Vaikea kuvitella, että minulla kävisi flaksi jotenkin paremmin 50-vuotiaana kuin nyt 35-vuotiaana.
